Istuin kansallispuku päällä sateessa Karjalaisten kesäjuhlilla Hyvinkään pesäpallostadionilla ja kuuntelin teatterinjohtaja Mikko Koukin juhlapuhetta Juuret. Se tavoitti minut täysin: tätä tämä siirtolaisuus on. Aina matkalla ei vieläkään perillä. Mikko Koukin edustaa uutta polvea. Hänen molempien vanhempiensa sukujuuret ovat Karjalassa, mutta itse hän ei ole käynyt Karjalassa. .Mutta karjalaisuus elää selvästi hänen mielessään. Tämän karjalaisuuden hän on saanut mummoiltaan. Karjalaiseen tapaan perhe eli viiden polven yhteisessä pihapiirissä. Siellä keitettiin ” saikkaa ja kohvii, sekä tattaripuuroo ja paistettiin karjalapiirakoi”. Ja tietysti haastettiin mie-sie-kieltä. Mikko Kouki kertoi edelleen, että isällä on vahva suhde Karjalaan. Isää kiusattiin pikkupoikana, ja hän joutui tappelemaan, koska oli evakkolapsi. Isä on kertonut muistavansa oman mummonsa, joka aina kaipasi takaisin Karjalaan. Karjalaiset joutuivat rakentamaan kaiken alusta. He eivät olleet pakolaisia, mutta pakkosiirrettyjä, omassa maassaan. Mikko otti puheessaan esille ajankohtaisen pakolaisasian. ”Kotinsa menettäneiden ihmisten kohtalot koskettavat meitä kaikkia. Sodat ja vaino, köyhyys ja mahdottomat elinolot ajavat ihmisiä liikkeelle. Uutiset kertovat lähes päivittäin, että Välimerestä on tullut valtava hauta pakolaisia salakuljettavien alusten upotessa. Satoja ihmisiä hukkuu matkalla kohti toivoa ja parempaa huomista. Hekään eivät lähtisi, ellei olisi pakko. Eivät lähtisi pois kotoa uusiin maihin ja maisemiin. Kun he tulevat, he ovat kuin karjalaiset – juuriltaan reväistyjä, avun tarpeessa. Me, evakkojen sukua olevat, jos jotkut, ymmärrämme tilanteen ja avuntarpeen. Vaikka maailma muuttuu, jotkut asiat pysyvät samankaltaisina. Inhimillinen hätä – ja ihmisen käden lämpö, kun se ojentuu auttamaan väsynyttä”. Mikko Kouki mietti oma identiteettiään, että kuka on ja mistä on, kun isovanhemmat ovat karjalaisia. Hänen elämäänsä on mahtunut useita muuttoja, peräti 35. Itsekin koen omaksi tämän jatkuvan muuttamisen, nyt varsinkin kun olen juuri jäänyt eläkkeelle ja olen muuttanut Keski-Suomeen Suomen selälle Siirtolan tuffaksi. Pohdin asiaa kirjoittamassani blogissa. Meidän siirtolaisten jälkeläisten elämä on juurien etsimistä. Karjalassa käydessä voi löytää esivanhempien kodin kivijalan, johon voi istahtaa ja huokaista: Täällä on juureni. Näin teki Mikko Koukin isäkin. Ennen kaikkea Karjalasta voi löytää tarinat, laulut laulujen maasta. Ei ole vaikea ymmärtää, mistä tulee näyttelijä ja teatterijohtaja Mikko Koukin luovuus. Nyt Mikko Kouki on asunut Turussa, vanhassa kulttuurikaupungissa, mutta miettii edelleen juuriaan. Kun Mikon isä ja sukulaiset matkustivat Karjalaan, niin Mikko meni serkkunsa Samuli Edelmanin kanssa lapsuutensa kotikaupunkiin Lohjalle. Sieltä löytyi poikavuosien maisemat. Mikko Kouki arvelee, että hänen omat lapsensa kiintyvät Turkuun, kun siellä on heidän juurensa. Nyt hänen vanhempi poikansa Akseli on vaihto-oppilaana Chilessä. Hän on siellä sopeutunut erämaan kuumuuteen. Nuoret sopeutuvat uuteen ja haluavat uutta. Minun 6-vuotiaan lapsenlapseni Jaden haaveena on opiskella kampaajakasi ja muuttaa New Yorkiin. Mikko Kouki päätti juhlapuheensa: ”Muistot ja juuret ovat tärkeitä, mutta tärkeä on myös nykyhetki ja vuorovaikutus ympäröivän kanssa. Kiehtovimmat tarinat kirjoittautuvat väleissä, kynnyksillä. Kertomukset siitä, miten tänne päädyttiin ja täkäläisiksi tultiin. Kiehtovimmat tarinat kirjoittautuvat väleissä, kynnyksillä